Tyhjä seinä, josta tuli legenda

Elokuun kahdeskymmenensyhdesensimmäinen päivä, vuosi tuhatyhdeksänsataayhdeksäntoista. Louvrен vartijat ajattelivat, että maalaus oli viety valokuvaukseen. Kukaan ei hälyttänyt apua. Hälytyksen teki harrastemaalari Louis Bérou — hän tuli tekemään luonnoksia ja näki seinällä vain tyhjän neliön. Näin maailma sai tietää, että Mona Lisa oli poissa.

Varas oli nimeltään Vincenzo Peruggia. Ei ammattirikollinen — lasittajan apulainen, joka oli vähän aiemmin itse asentanut suojalasit Louvrен saliksi. Hän yöpyi museon sivuhuoneessa, ja aamulla hän yksinkertaisesti nosti taulun seinältä, otti sen kehyksistä ja käveli ulos — maalaus piilossa työhaalarinsa alla. Ei mitään monimutkaista tekniikkaa. Vain tieto takaportaista ja tottumus kantaa lasilevyjä.

Kahden vuoden etsinnän ajan Louvre jätti seinälle tyhjän kehyksen. Ja juuri tästä tyhjästä seinästä tuli aikakauden mediakuva. Lehdet painoivat valokuvia "aukosta", jonot tulivat katsomaan sitä, mitä ei ollut.

Kun maalaus löytyi ja palautettiin, se kulki läpi Firenzen, Rooman, Milanon. Väkijoukkoja, reportaaseja, virallisia puheita. Louvrehen se palasi enää ei "florenitalaisen naisen muotokuvana" — vaan kuuluisana karanneena.

Se lasi, jonka takana maalaus nyt on lähes saavuttamattomissa — luodinkestävä, ilmastoitu — syntyi sen miehen käsistä, joka kerran päätti varastaa sen.

Mistä haluaisit kuulla seuraavaksi? Omasta pihapiiristäsi tai vaikka Atlantiksesta — botti "О, Мой Гид" (O, Moy Gid).

Tällainen jakso syntyy parissa minuutissa: anna aihe, muusta huolehdin minä. мой-гид точка онлайн.